The Eagle has landed

Nysse on ohi: puolen vuoden Kanadan komennus. Suomi näyttää samalta kuin ennen lähtöä, mihinkäs se siitä olisi muuttunut.

Tarkoituksena oli tekaista joku ylevä, kulttuuriselle avartumiselle omistettu lopetus vielä Kanadasta käsin, mutta aikataulu kävikin ennakoitua ahtaammaksi. Viimeinen viikko oli pakattu täyteen kaikenlaista actionia kamppeiden kokoamisesta ja jäähyväiskahvitteluista kasautuneiden töiden purkamiseen, ja ennen kuin huomasinkaan, istuin jo koneessa kohti aurinkoista Kaliforniaa. Ja loma lomana, silloin ei koneeseen kosketa!

Hyvä loma olikin. Kohtasin Suomesta lentäneen mieheni (joka nyt todella on mieheni, sillä menimme Las Vegasissa Elviksen saattelemina naimisiin) Los Angelesissa, josta jatkoimme matkaa Las Vegasiin ja Havaijin Big Islandille. Nyt elo jatkuu onnekkaana koti-Suomessa.

Kuluneen kuuden kuukauden karvahattuilusta on mielessä lämmin muisto, vaikka tilapäiseen ulkosuomalaisuuteen liittyi myös rutkasti ikävöintiä. Opin paljon, tutustuin mielenkiintoisiin ihmisiin ja kehityin paremmaksi kirjoittajaksi. Tulipahan tehtyä, eikä edes ollut paska reissu! Kaikkea muuta.

Karvahattujournalisti kiittää, kumartaa ja lopettaa tarinansa näihin kuviin Amerikan ihmemaasta.

Los Angelesissa erään päiväretken kohde oli luonnollisesti Universal Studios muovisine huvituksineen.

Jos jotain voi Las Vegasissa odottaa näkevänsä, on se Elvis. Onnekkaimmat näkevät niitä kaksin kappalein.

Bellagion tanssivat suihkulähteet olivat komea näky vähän kauempaakin.

Havaijin Big Islandin länsirannikolta löytyi trooppisia unelmarantoja, tässä Mauna Kea beach. Perfection.

Saaren eteläkärjessä sijaitseva jännittävä Green Sands Beach oli työlään taipaleen takana, mutta palkitsi löytäjänsä.

Kraatereista purskahteleva, mereen valuva laava tekee rantateillä kulkemisesta ajoittain haastavaa...

Aurinko laskee, mutta uusi päivä koittaa toisella puolen maailmaa!

P.S. Tilasin Amazonilta edellisessä postauksessa mainitun Project Grizzlyn. Aion perehtyä siihen piakkoin, vaikka karhumania onkin osoittanut laantumisen merkkejä täällä kerrostalojen kansoittamilla kotinurkilla. Mutta ainahan voi käväistä Korkeasaaressa hakemassa sopivaa inspiraatiota...

Grizzlymania

Karhut ovat kiehtovia otuksia. Tiedän, että niitä on yllin kyllin Suomessakin, mutta jostain syystä ne ovat mielestäni erityisen kanadalaisia luontokappaleita. Samoin kuin hirvet ja majavat, vaikka niitäkin piisaa kotikulmilla.

Olen käyttänyt pienen osan vapaa-ajastani täällä karhujen sielunelämään perehtymiseen. Kirjoitin otsoista jopa kolumnin yhteen kesäkuussa ilmestyneeseen numeroon. Tällaisen:

Karhuja kerrakseen

Mielikuvissani Kanada on aina yhdistynyt villiin luontoon ja eläimiin. Pinta-alaltaan maailman toiseksi suurimmasta maasta voi löytää vielä koskematonta korpea ja kesyttämättömiä koskia, puhumattakaan mahtavista musta-, harmaa- ja jääkarhuista, joita monimuotoisen maan eri kolkissa samoaa.

Ennen lähtöäni vitsailin usein kavereille, että luontoretkellä voi puskasta kurottaa yhtäkkiä karvainen käpälä ja raahata pahaa-aavistamattoman harjoittelijan kuusen alle maisteltavaksi. Kuvitelma oli koominen, mutta siihen sisältyi myös hiven huolta: entäpä jos oikeasti joudun karhun raatelemaksi? Pitäisikö varmuuden vuoksi heittää hyvästit ystäville ja rakkaille, kirjoittaa testamentti?

Toistaiseksi tarina ei ole saanut murheellista loppua, sillä olen kohdannut karhuja vain kirjojen sivuilla ja tietokoneen ruudulla. Sain juuri luettua loppuun kanadalainen erämiehen, Jake McDonaldin, kirjoittaman kirjan ihmisten ja karhujen yhteiselosta, joka ei aina ole niin sopuisaa. Grizzlyville tarkastelee kahden ravintoketjun huipulla olevan lajin elintilakamppailua monesta eri näkökulmasta.

McDonald kertoo paitsi omista seikkailuistaan harmaakarhujen valtakunnassa, myös niiden ihmisten kokemuksista, jotka ovat eläneet keskellä karhumaita koko ikänsä. Hän kiersi ympäri maata tutustumassa karhuekspertteihin, riistanvartijoihin, eräoppaisiin, alkuperäisväestön edustajiin ja karhun hyökkäyksestä selvinneisiin ihmisiin selvittääkseen kuinka karhujen kanssa voi elää.

Ihmiset ja karhut ovat asuttaneet samoja seutuja vuosituhansien ajan, mutta yhteenotot ovat väistämättömiä. Missä on ruokaa, siellä on myös ihmisiä – ja karhuja. Jos asut kaupungin laitamilla ja kasvatat pihallasi hedelmäpuita, saat todennäköisesti jonain päivänä kutsumattomia vieraita.

Useimmat kohtaamiset menevät molemminpuolisen säikähdyksen piikkiin, mutta välillä käy huonosti, kuten katsomassani dokumentissa amerikkalaisesta, eräänlaiseksi karhukuiskaajaksi julistautuneesta miehestä, joka vietti kesänsä Alaskan villissä erämaassa tutkien harmaakarhujen elämää.

Timothy Treadwell näyttäytyy Grizzly Man -dokumentissa hyvin omalaatuisena henkilönä, jonka rakkaus karhuihin hipoo jo hulluuden rajoja. Hän antaa valtaville villipedoille nimiä, kuten Mr. Chocolate ja Mr. Brown, ja puuhastelee niiden lomassa aivan kuin kyseessä olisi lauma koiranpentuja eikä monisatakiloiset luontokappaleet, jotka kykenevät raatelemaan ihmisen silpuksi hetkessä.

Kuten monet ehkä ovat kuulleet, oudolla sadulla olikin surullinen loppu: Treadwell tyttöystävineen joutui massiivisen harmaakarhun suihin vain hieman ennen kuin heidän oli tarkoitus palata ihmisten pariin loppukesästä 2003. Karhumiehen viimeiset hetket tallentuivat videokameran ääniraidalle, mutta niitä ei elokuvassa onneksi kuulla.

Päästyäni kunnolla karhujen makuun – myös kirjaimellisesti, itse asiassa, sillä sain kerran maistaa savustettua karhunlihaa paikallisen pastorin luona – aion etsiä käsiini vielä kanadalaisen 90-luvun puolivälissä valmistuneen dokumenttifilmin nimeltä Project Grizzly.

Filmi kertoo karhun hyökkäyksestä selvinneen Troy Hurtubisen yritelmistä rakentaa karhunkestävä puku, jotta hän voi tutkia Kanadan Kalliovuorten harmaakarhuja lähietäisyydeltä. Kotitekoisen karhupuvun kyhääminen ei voi olla ihan tavallisen jantusen harrastus.

Luulen oppineeni täällä ollessani jotain karhuista, vaikka oppini onkin perustunut vain kirjoihin ja elokuviin. Mutta niin kiehtovia kuin karhut ovatkin, toisen käden tieto näistä uljaista luontokappaleista riittää vallan mainiosti. Tämä harjoittelija pysyttelee nimittäin asfalttiviidakossa, karvaisen käpälän ulottumattomissa.

Erittäin mielenkiintoinen teos kaikille karhuista kiinnostuneille. Leppoisasti jutustelevaa kirjaa oli mukava lukea pienissä pätkissä aina kun aikataulu antoi myöten.

Tämä on ollut must see -listalla jo vuosia, mutta vasta nyt sain sen karhuteeman inspiroimana katsottua. Karhumies tuntui olevan melko sekopäinen heppu, joka sai mitä tilasi. Kaikella kunnioituksella. En myöskään voinut olla välillä hihittelemättä ohjaaja Werner Herzogin vahvalle, isoarska-henkiselle saksalaisaksentille hänen selostaessaan tapahtumia.

Tämä on vielä näkemättä. Kirjastosta olisi löytynyt VHS-versio, mutta sehän ei modernia digi-ihmistä paljon ilahduta. Jopa iäkkäänpuoleisella vuokraemännällä on dvd-soitin.

Lisäbonuksena mainittakoon, että ostin taannoisella luontoretkellä tällaisen mainion karhukellon neljällä dollarilla. Se kiinnitetään reppuun tai vyöhön, jossa se iloisesti kilisee jokaisella askeleella ja metsien kuningas tietää, että olet tulossa. Kun sen laittaa takaisin pussukkaan, se pysyy täysin hiljaa.
Karhukello lähti mukaan lähinnä matkamuiston ominaisuudessa, sillä emme tarponeet kovin karuja polkuja Sleeping Giantin luonnonpuistossa. Mutta kuten tällä puolella merta on tapana todeta: better safe than sorry!

Elvis elää ja voi hyvin

Sunnuntaina oli melko erikoinen juttukeikka: haastattelu paikallisen Elvis-impersonaattorin kanssa ThunderFest-tapahtumassa.

Homma lähti taas siitä, että toimitukselle ryysäsi paikallinen yhden miehen kuvausfirma, joka hoitaa useimpien suomalaistapahtumien videoinnin. Hän oli menossa tekemään koostetta festivaalin järjestäjille ja kysäisi haluaisinko samalla tehdä lehteen jutun Elviksestä. Noh, mikäpä ettei!

Paikan päällä minulle selvisi, että tarkoituksena oli myös osallistua videon tekoon. Ukko työnsi mikrofonin käteen ja hekotteli, että mennääs kyselemään ihmisiltä mitä he festarista tuumaavat. Kehittelin lennosta kysymyksiä ja ahdistelin kävijöitä parhaani mukaan. Ihmiset olivat onneksi ihan joviaalilla mielellä liikenteessä ja saatiin mukavia kommentteja järjestäjien nauhalle. Pääsin lopuksi myös operoimaan kakkoskameraa Elviksen esiintymisen ajaksi lavan viereen. Onpahan nyt hieman työkokemusta AV-puolestakin.

Keikan jälkeen haastattelin lyhyesti Elvistä, eli Daylin Jamesia, ja päästin miehen matkoihinsa. Mielenkiintoinen heppu. Alkoi imitoimaan Elvistä jo 7-vuotiaana ilahduttaakseen fanittavaa äitiään ja on jatkanut siitä lähtien kuninkaan kengissä. Mutta ei elämä pelkkiä paljetteja ja nahkahousujen nahinaa hänelläkään ole ollut; ennen menestystä ja maailmankiertueita James ehti muun muassa kaivertaa hautakiviä ja puhdistaa likaviemäreitä. From gutter to glory.

Thank you, thank you very much!

"You aint nothin but a hound dog..."

Välillä ketterä kuningas hyppäsi yleisön joukkoon laulelemaan ja heittämään hetulaa.

"Love me tender, love me true..."

ThunderFest järjestettiin nyt yhdeksättä kertaa. Italialaiskulttuurikeskus Da Vinci Centren pihalla otettiin rennosti, tanssittiin, syötiin ja juotiin. Sain ilmaisen ruokalipun, mutten ehtinyt käyttää sitä, sillä gnocchi-kojulle oli aivan älytön tunku... aaaaargh.

Kadunvarteen oli tuotu näytille loistokkaita wanhanajan dollarihymyjä. Wruhm-wruhm, beibe!

O, Canada!

Heinäkuun ensimmäisenä täällä juhlittiin antaumuksella Canada Day'ta. Koska Kanadan synttäripäivänä ei tarvinnut mennä töihin, lähdin tutkailemaan juhlallisuuksia satamapuistoon. Meno oli jokseenkin samankaltaista kuin 4th of July'na rajan toisella puolella, eli lippuja, paraateja, isänmaallista tilpehööriä, kasvomaalauksia, ruokaa, juomaa, musiikkia ja ilotulituksia.

Tässä muutamia kuvia festiviteeteistä:

Paraati kulki rantakatua pitkin puistoon. Mukana oli kaikennäköistä kulkupeliä poneista paloautoihin.

Poliisisetä löi tahtia.

Kauan ja hartaasti odotettu näky: Kanadan ratsupoliisit!

Paikalliset retkituolit ovat aivan omaa luokkaansa. Kuten täkäläisissä autoissa, lastenrattaissa ja rollaattoreissa, myös niissä on cup holderit. Naturlich.

Loppupamaukset. Happy Canada Day!

Suomalaista suurjuhlaa

Kesäkuun viimeisenä viikonloppuna pääsin todistamaan jotain hienoa ja hämmentävää, kun kanadansuomalaiset viettivät 70. suurjuhliaan Sudburyssa. Kyseessä on vuotuinen, viikonlopun yli kestävä tapahtuma, jossa otetaan ilo irti suomalaisuudesta ja suomalaisesta kulttuurista kaikissa muodoissaan.

Sain tehtäväksi vääntää juttua kaikesta mielenkiintoisesta ja viihdyttävästä, sillä saimme asialinjan materiaalia ulkosuomalaisparlamentin kokouksista yms. muualta. Kiertelin siis mahdollisimman monessa paikassa ja jututin juhlavieraita seurapiiritoimittajan herkeämättömällä innolla.

Juhlapaikalla oli mm. suomalainen tori, jossa myytiin kaikkea suomalaista Nansosta Kalevalaan ja Turun sinappiin, ratsastusnäytöksiä, tanssiesityksiä, musiikkia, näytelmiä, luentoja, kirkkomenoja ja urheilua. Hauskinta oli ehdottomasti lauantaina kenttäurheilulajeja seuratessa: luvassa oli pesäpalloa, kumisaappaanheittoa, kännykänheittoa ja akankantoa. Paikalle oli saapunut kisoja varten yllättäen myös nuorempaa siirtolaissukupolvea, mikä oli hienoa. Lisäksi paikalla oli jopa muutama osanottaja, joilla ei ollut suomalaisia sukujuuria laisinkaan - olivat vain tulleet paikalle pitämään hauskaa. Mahtavaa!

Juhlilla esiintyi äideistä ja tyttäristä koostunut ratsastusryhmä Hoof Beat Outriders. Polleaa meininkiä, hehe.

Lauantai-aamu avattiin paraatilla. Tässä Sampo-ryhmän juniorivoimistelijat.

Kansallispuvut kahisivat ja liput liehuivat komiassa kulkueessa Sudburyn Paris Streetilla.

Go Suomi!

Hoof Beatsin tytöt kulkivat paraatin etunenässä.

Voimisteluesitys punaisin kumipalloin höystettynä.

Akankannossa oli ehdottomasti parhaat palkinnot: ykköspari sai matkan Islantiin lentoineen ja majoituksineen. Pääpotista taisteli lauantai-iltapäivän kuumottavassa helteessä kymmenkunta pariskuntaa.

Mamma olalle ja menoks!


Power suit -pariskunta Natalie ja Lee luottivat The Incredibles -asujen tuomaan lisäponteen akankantokisassa.

Saappaanheitossa kumikalossi sai monenlaista kyytiä. Hölmöä, mutta viihdyttävää!

Nokialainen lähti komeassa kaaressa kentälle kännykänheittokisassa. Voittajat saivat Finskin lennot Suomeen.

Suurjuhlavieraita saapui viihdyttämään tanssiryhmä Tango Suomesta asti. Tomas ja Erita pistivät jalalla koreasti sekä vanhusten Finlandia Villagessa että lauantain iltagaalassa festivaalialueella.

Hump-hump-hump-hump-kellarihumppaaaaaa!

P.S. Välimatkat ovat täällä muuten aivan uskomattomia. Thunder Baysta Sudburyyn kesti 12 tuntia ajaa (sain kyydin vastapäisen Scandinavian Delin hepulta), kilometrejä kertyi yli 1 000. Ajoimme pelkästään Ontarion sisällä pätkän, joka Suomen mittakaavassa olisi melkein sama kuin ajelisi Helsingistä Ivaloon. On tämä vaan perkuleen iso maa.

Jorma & Jorma

Yksi tämän harjoittelupaikan parhaista puolista on ehdottomasti se, että toimitukselle saattaa ilmestyä mitä erikoisimpia tyyppejä aivan tyhjästä.

Kesäkuun alussa esimerkiksi vastapäisen Scandinavian Delin täti raahasi toimitukseen päiväksi Thunder Bayhin pysähtyneen suomalaisen teologian opiskelijan, joka oli omatoimisella pyhiinvaelluksella halki Kanadan. Hän oli opiskellut lukuvuoden Sudburyssa, minkä päätteeksi tuleva pappismies oli lähtenyt kahden kuukauden vaellukselle maanteitä pitkin, aikomuksenaan kulkea koko maan läpi idästä länteen. Mukana oli teltta ja järjestelmäkamera, sekä "puukko ja sisua" siltä varalta, että karhu käy turhan tuttavalliseksi erämaita samotessa.

Hörppäsimme kahvit viereisessä kuppilassa ja tein miekkosesta jutun seuraavaan lehteen. Hänellä oli tarjota varsin syvällisiä pohdintoja elämän hektisyydestä nyky-yhteiskunnassa ja sielun tarpeesta kokea välillä myös yksinäisyyttä, kaukana kaikesta tutusta ja turvallisesta. Mainio ja mielenkiintoinen haastattelu.

Viime viikolla toimistoon pöllähti puolestaan kaksi kesäasuista suomalaista virkamiestä, jotka olivat tulleet kaupunkiin järviseutumatkailukonferenssia varten. Tyypit olivat kuin suoraan jostain suomalaisesta sketsisarjasta, vaikka en osaakaan oikein eritellä mikä heissä oli niin huvittavaa. Mutta ei ollenkaan pahalla tavalla, virkamiehet Jorma & Jorma olivat äärimmäisen mukavia haastateltavia.

Kolmatta päivää kaupungissa olleet miehet poikkesivat hetkeksi tiukasta konferenssiohjelmasta etsiäkseen adapteria kännykän lataamiseen, mutta he harhautuivatkin Bay Streetille. Jotenkin he löysivät tiensä myös meidän toimistolle kertomaan kansainvälisestä kokouksestaan, ja niinpä kaivoin kynän, lehtiön, nauhurin ja kameran esiin ja lähdimme yhdessä kohti Kangas Saunaa, jonka kaksikko oli toivonut näkevänsä. Tämä ei ollut yhtään hassumpi kulkusuunta, sillä minäkään en ollut vielä pistäytynyt tuossa kuuluisassa paikassa, vaikka melkein naapurissa asunkin.

Koska oli lounasaika, päätimme istahtaa Kangaksen ravintolapuolelle haastattelua tekemään. Siinä ruokalistaa tutkaillessa erehdyin mainitsemaan, että suosittu suomalainen ruoka varsinkin vanhempien siirtolaisten keskuudessa on ollut pitkään paistettu maksa sipulilla. Se komeilee heti ensimmäisenä ravintola Hoidon seniori-ruokalistalla.

"Kolme sellaista", olikin seuraava asia minkä havaitsin kuulevani – Jormat olivat nopean toiminnan miehiä – ja huomasin pian nieleskeleväni paistetuilla sipulirenkailla koristeltuja tuhteja maksaviipaleita. Annos ei oikeastaan ollut hassumpi, mutta ei maksa silti pääse suosikkiruokieni joukkoon missään muodossa. Ei paistettuna, ei laatikkona eikä varsinkaan jauhoisena tahnana leivän päällä.

Lounaan jälkeen Jormat kävivät vielä alakerrassa ihmettelemässä vuokrattavia löylyhuoneita ja Suomi-henkisen paljaaksi jätettyjä pukuhuoneita. Sitten parivaljakko huomasikin jo olevansa hieman myöhässä seuraavalta luennolta, joten he suuntasivat lähimmälle bussipysäkille odottamaan kyytiä takaisin yliopistolle.

Adapteri taisi jäädä ostamatta, mutta ekskursio tuli sentään ikuistettua Kanadan suomenkielisimpään lehteen, kuten itseämme mainostamme.

Painia ja pow wow -rituaaleja

Viikonloppuna oli niin täydelliset ilmat, että oli pakko lähteä vähän ulos haistelemaan. Lauantaina kävin shoppailemassa hieman kesävaatteita ja katsomassa paikallisen musiikki- ja markkinatapahtuma Harbourfestin antia. Sunnuntaina suuntasin National Aboriginal Dayn tapahtumiin satamapuistoon.

Pyörähdin spontaanisti myös Intercity Mallin parkkipaikalle pystytetyssä World Vision -teltassa, jonka tarkoituksena oli houkutella sponsoreita afrikkalaisille kummilapsille. Teltta oli sisustettu afrikkalaista kylää jäljitellen ja siellä kuljettiin kuunnellen samalla ipodista lasten elämästä kertovaa tarinaa.

On se vaan onnekasta viettää etuoikeutetun länsimaalaisen helppoa ja huoletonta elämää.



World Vision -pömpelin ja ostarikierroksen jälkeen suuntasin hetkeksi kotiin ja sitten uusin jaloin kohti satama-aluetta Harbourfestiä ihmettelemään. Kyseessä oli melko pieni ja symppiksen oloinen kesätapahtuma, jossa soitti paljon paikallisia pikkunimiä. Kadunvarren kauppiaat sekä pienyrittäjät esittelivät ahkerasti tuotteitaan festarikansalle.

Päälava kaikessa komeudessaan.

Festivaalia varten suljettiin pari kadunpätkää kojuille, kävelijöille ja kaljateltoille.

Marina Park toimi sunnuntaina näyttämönä Aboriginal Dayn tapahtumille, joihin kuului muun muassa mussiikkia ja pow wow. Aukiolla oli myös runsaasti kojuja intiaanikorujen ja mokkasiinien ystäville.

Ai niin. Tulipahan myös nähtyä ruttuista lihaa jumppatrikoissa, sillä päädyin hetken mielijohteesta muutaman tutun kanssa Fort William Gardensiin katsomaan kaupunkiin saapunutta "Wrestling Super Show'ta". Painijat olivat melko vanhoja kaakkeja, joten kehässä soitettiin enemmän suuta kuin mätkittiin miestä kanveesiin, mutta mukana oli sentään sellaisia suuria nimiä kuin Brutus "the Barber" Beefcake...

En ole vielä päättänyt täydensikö tuo tapahtuma Thunder Bay -kokemustani hyvällä vai huonolla tavalla.

The concrete jungle and the human zoo...

... eli New Yorkissa tuli käväistyä kesäkuun alussa. Viikon reissu oli mahtava piristys kolean kevään ja kankean kynän piinaamaan arkeen. Nyt on tännekin onneksi saapunut jo kesä: eilen oli melkein 30 astetta lämmintä, joka puolella kukkii erilaisia kasveja ja trubaduurit kansoittavat sankoin joukoin ravintola Hoidon edustaa. Kirjoitusinspiraatiokin on osoittanut palaamisen merkkejä.

Viikossa ei toki ehtinyt nähdä kuin pilkahduksen suurkaupungin sielusta ja sydämestä, mutta jokainen hetki oli kokemisen arvoinen. Oli myös todella mahtavaa nähdä rakasta avomiestä ja rakkaita ystäviä pitkästä aikaa. Kyllä näillä eväillä jaksaa loppuun asti! Harjoittelua on oikeastaan enää vajaat kuusi viikkoa jäljellä, elokuussa kutsuvat uudet seikkailut ja T-Bay jää taakse.

Matkasta enemmän kuvakertomuksen muodossa:

City Hall Park kauniina kesäpäivänä: perfect!

Flatiron Building oli juuri niin hassun muotoinen kuin elokuvat ja postikortit antavat ymmärtää.

Times Squarella oli menoa ja melskettä vuorokaudenajasta riippumatta. Täältä ostimme liput Upper East Sidella sijaitsevalle komediaklubille huokeaan hintaan $5/naama, joskin diiliin kuului kahden drinksun minimi. Yleisö koostui melkein kokonaan turisteista, mikä riemastutti suunnattomasti muutamaa joukkoon eksynyttä amerikkalaista. Oli saksalaisia, ruotsalaisia, tanskalaisia ja kalpeita suomalaisia (kyllä, meistä tehtiin julmaa pilaa).

Elmo...

...ja SpongeBob.

Suunnitelmissa oli ajaa metrolla Brooklynin puolelle, pyöriä hetki siellä ja kävellä Brooklyn Bridgea takaisin Manhattanille. En ollut huomioinut, että molemmilla puolilla on Fulton Street, ja tottakai jäimme pois väärällä Fultonilla. Hetken "Brooklynia" ihasteltuamme lähdimme kohti siltaa, jolloin maisemat alkoivat näyttää epälyttävän tutuilta...
Noh, kävelimme silti puoleen väliin ja takaisin, Brooklyn saa sen sijaan odottaa ensi kertaan. Älkää antako minulle metrokarttaa, urpo mikä urpo.

Kadulla parveili innokkaita teatterin ystäviä odottamassa Tony Awardsien alkamista, leirituoleineen ja eväslaatikoineen kaikkineen.

Mikä lie, e vai 9, en ikinä saanut selville.

Chrysler Building pienen ihmisen perspektiivistä.

Jossain tuolla välissä lymyää Empire State Building, tuo uljas rakennus johon King Kongkin kerran kiipesi.

Kirjaston kupeesta löytynyt Bryant Park on täydellinen paikka kesäpäivän viettoon. Ping pong -pöytiä, kirjakärryjä, kahviloita... Sweet!

Central Park oli ehdottomasti toinen täydellinen paikka kesäpäivän viettoon: tivoli, eläintarha, vuokrattavia soutuveneitä ja polkupyöriä, kahviloita, jäätelökioskeja, suihkulähteitä, musiikkia, akrobaatteja, hevoskärryjä ja paljon paljon muuta.

Taidetta City Hall Parkissa... "The Blob" tai jotain sinne päin.

Trump Towerissa ei ollut juuri nähtävää kakanruskean marmorin ja kultakoristeiden lisäksi. Toisessa kerroksessa oli Starbucks, whoopee.

Mitä tästä nyt voisi sanoa... paitsi että minäkin haluan tuollaisen kylpyammeeseeni kellumaan!

Chinatownin aarteita.

Luonnollisesti kävimme katsomassa myös amerikkalan kansallisurheilua, baseballia. Kotiottelu Mets vs. Yankees veti perjantai-iltana stadikan täyteen. Vaahtomuovisormi ja nahistunut hodari kuuluivat ehdottomasti asiaan.