Grizzlymania

Karhut ovat kiehtovia otuksia. Tiedän, että niitä on yllin kyllin Suomessakin, mutta jostain syystä ne ovat mielestäni erityisen kanadalaisia luontokappaleita. Samoin kuin hirvet ja majavat, vaikka niitäkin piisaa kotikulmilla.

Olen käyttänyt pienen osan vapaa-ajastani täällä karhujen sielunelämään perehtymiseen. Kirjoitin otsoista jopa kolumnin yhteen kesäkuussa ilmestyneeseen numeroon. Tällaisen:

Karhuja kerrakseen

Mielikuvissani Kanada on aina yhdistynyt villiin luontoon ja eläimiin. Pinta-alaltaan maailman toiseksi suurimmasta maasta voi löytää vielä koskematonta korpea ja kesyttämättömiä koskia, puhumattakaan mahtavista musta-, harmaa- ja jääkarhuista, joita monimuotoisen maan eri kolkissa samoaa.

Ennen lähtöäni vitsailin usein kavereille, että luontoretkellä voi puskasta kurottaa yhtäkkiä karvainen käpälä ja raahata pahaa-aavistamattoman harjoittelijan kuusen alle maisteltavaksi. Kuvitelma oli koominen, mutta siihen sisältyi myös hiven huolta: entäpä jos oikeasti joudun karhun raatelemaksi? Pitäisikö varmuuden vuoksi heittää hyvästit ystäville ja rakkaille, kirjoittaa testamentti?

Toistaiseksi tarina ei ole saanut murheellista loppua, sillä olen kohdannut karhuja vain kirjojen sivuilla ja tietokoneen ruudulla. Sain juuri luettua loppuun kanadalainen erämiehen, Jake McDonaldin, kirjoittaman kirjan ihmisten ja karhujen yhteiselosta, joka ei aina ole niin sopuisaa. Grizzlyville tarkastelee kahden ravintoketjun huipulla olevan lajin elintilakamppailua monesta eri näkökulmasta.

McDonald kertoo paitsi omista seikkailuistaan harmaakarhujen valtakunnassa, myös niiden ihmisten kokemuksista, jotka ovat eläneet keskellä karhumaita koko ikänsä. Hän kiersi ympäri maata tutustumassa karhuekspertteihin, riistanvartijoihin, eräoppaisiin, alkuperäisväestön edustajiin ja karhun hyökkäyksestä selvinneisiin ihmisiin selvittääkseen kuinka karhujen kanssa voi elää.

Ihmiset ja karhut ovat asuttaneet samoja seutuja vuosituhansien ajan, mutta yhteenotot ovat väistämättömiä. Missä on ruokaa, siellä on myös ihmisiä – ja karhuja. Jos asut kaupungin laitamilla ja kasvatat pihallasi hedelmäpuita, saat todennäköisesti jonain päivänä kutsumattomia vieraita.

Useimmat kohtaamiset menevät molemminpuolisen säikähdyksen piikkiin, mutta välillä käy huonosti, kuten katsomassani dokumentissa amerikkalaisesta, eräänlaiseksi karhukuiskaajaksi julistautuneesta miehestä, joka vietti kesänsä Alaskan villissä erämaassa tutkien harmaakarhujen elämää.

Timothy Treadwell näyttäytyy Grizzly Man -dokumentissa hyvin omalaatuisena henkilönä, jonka rakkaus karhuihin hipoo jo hulluuden rajoja. Hän antaa valtaville villipedoille nimiä, kuten Mr. Chocolate ja Mr. Brown, ja puuhastelee niiden lomassa aivan kuin kyseessä olisi lauma koiranpentuja eikä monisatakiloiset luontokappaleet, jotka kykenevät raatelemaan ihmisen silpuksi hetkessä.

Kuten monet ehkä ovat kuulleet, oudolla sadulla olikin surullinen loppu: Treadwell tyttöystävineen joutui massiivisen harmaakarhun suihin vain hieman ennen kuin heidän oli tarkoitus palata ihmisten pariin loppukesästä 2003. Karhumiehen viimeiset hetket tallentuivat videokameran ääniraidalle, mutta niitä ei elokuvassa onneksi kuulla.

Päästyäni kunnolla karhujen makuun – myös kirjaimellisesti, itse asiassa, sillä sain kerran maistaa savustettua karhunlihaa paikallisen pastorin luona – aion etsiä käsiini vielä kanadalaisen 90-luvun puolivälissä valmistuneen dokumenttifilmin nimeltä Project Grizzly.

Filmi kertoo karhun hyökkäyksestä selvinneen Troy Hurtubisen yritelmistä rakentaa karhunkestävä puku, jotta hän voi tutkia Kanadan Kalliovuorten harmaakarhuja lähietäisyydeltä. Kotitekoisen karhupuvun kyhääminen ei voi olla ihan tavallisen jantusen harrastus.

Luulen oppineeni täällä ollessani jotain karhuista, vaikka oppini onkin perustunut vain kirjoihin ja elokuviin. Mutta niin kiehtovia kuin karhut ovatkin, toisen käden tieto näistä uljaista luontokappaleista riittää vallan mainiosti. Tämä harjoittelija pysyttelee nimittäin asfalttiviidakossa, karvaisen käpälän ulottumattomissa.

Erittäin mielenkiintoinen teos kaikille karhuista kiinnostuneille. Leppoisasti jutustelevaa kirjaa oli mukava lukea pienissä pätkissä aina kun aikataulu antoi myöten.

Tämä on ollut must see -listalla jo vuosia, mutta vasta nyt sain sen karhuteeman inspiroimana katsottua. Karhumies tuntui olevan melko sekopäinen heppu, joka sai mitä tilasi. Kaikella kunnioituksella. En myöskään voinut olla välillä hihittelemättä ohjaaja Werner Herzogin vahvalle, isoarska-henkiselle saksalaisaksentille hänen selostaessaan tapahtumia.

Tämä on vielä näkemättä. Kirjastosta olisi löytynyt VHS-versio, mutta sehän ei modernia digi-ihmistä paljon ilahduta. Jopa iäkkäänpuoleisella vuokraemännällä on dvd-soitin.

Lisäbonuksena mainittakoon, että ostin taannoisella luontoretkellä tällaisen mainion karhukellon neljällä dollarilla. Se kiinnitetään reppuun tai vyöhön, jossa se iloisesti kilisee jokaisella askeleella ja metsien kuningas tietää, että olet tulossa. Kun sen laittaa takaisin pussukkaan, se pysyy täysin hiljaa.
Karhukello lähti mukaan lähinnä matkamuiston ominaisuudessa, sillä emme tarponeet kovin karuja polkuja Sleeping Giantin luonnonpuistossa. Mutta kuten tällä puolella merta on tapana todeta: better safe than sorry!

Elvis elää ja voi hyvin

Sunnuntaina oli melko erikoinen juttukeikka: haastattelu paikallisen Elvis-impersonaattorin kanssa ThunderFest-tapahtumassa.

Homma lähti taas siitä, että toimitukselle ryysäsi paikallinen yhden miehen kuvausfirma, joka hoitaa useimpien suomalaistapahtumien videoinnin. Hän oli menossa tekemään koostetta festivaalin järjestäjille ja kysäisi haluaisinko samalla tehdä lehteen jutun Elviksestä. Noh, mikäpä ettei!

Paikan päällä minulle selvisi, että tarkoituksena oli myös osallistua videon tekoon. Ukko työnsi mikrofonin käteen ja hekotteli, että mennääs kyselemään ihmisiltä mitä he festarista tuumaavat. Kehittelin lennosta kysymyksiä ja ahdistelin kävijöitä parhaani mukaan. Ihmiset olivat onneksi ihan joviaalilla mielellä liikenteessä ja saatiin mukavia kommentteja järjestäjien nauhalle. Pääsin lopuksi myös operoimaan kakkoskameraa Elviksen esiintymisen ajaksi lavan viereen. Onpahan nyt hieman työkokemusta AV-puolestakin.

Keikan jälkeen haastattelin lyhyesti Elvistä, eli Daylin Jamesia, ja päästin miehen matkoihinsa. Mielenkiintoinen heppu. Alkoi imitoimaan Elvistä jo 7-vuotiaana ilahduttaakseen fanittavaa äitiään ja on jatkanut siitä lähtien kuninkaan kengissä. Mutta ei elämä pelkkiä paljetteja ja nahkahousujen nahinaa hänelläkään ole ollut; ennen menestystä ja maailmankiertueita James ehti muun muassa kaivertaa hautakiviä ja puhdistaa likaviemäreitä. From gutter to glory.

Thank you, thank you very much!

"You aint nothin but a hound dog..."

Välillä ketterä kuningas hyppäsi yleisön joukkoon laulelemaan ja heittämään hetulaa.

"Love me tender, love me true..."

ThunderFest järjestettiin nyt yhdeksättä kertaa. Italialaiskulttuurikeskus Da Vinci Centren pihalla otettiin rennosti, tanssittiin, syötiin ja juotiin. Sain ilmaisen ruokalipun, mutten ehtinyt käyttää sitä, sillä gnocchi-kojulle oli aivan älytön tunku... aaaaargh.

Kadunvarteen oli tuotu näytille loistokkaita wanhanajan dollarihymyjä. Wruhm-wruhm, beibe!

O, Canada!

Heinäkuun ensimmäisenä täällä juhlittiin antaumuksella Canada Day'ta. Koska Kanadan synttäripäivänä ei tarvinnut mennä töihin, lähdin tutkailemaan juhlallisuuksia satamapuistoon. Meno oli jokseenkin samankaltaista kuin 4th of July'na rajan toisella puolella, eli lippuja, paraateja, isänmaallista tilpehööriä, kasvomaalauksia, ruokaa, juomaa, musiikkia ja ilotulituksia.

Tässä muutamia kuvia festiviteeteistä:

Paraati kulki rantakatua pitkin puistoon. Mukana oli kaikennäköistä kulkupeliä poneista paloautoihin.

Poliisisetä löi tahtia.

Kauan ja hartaasti odotettu näky: Kanadan ratsupoliisit!

Paikalliset retkituolit ovat aivan omaa luokkaansa. Kuten täkäläisissä autoissa, lastenrattaissa ja rollaattoreissa, myös niissä on cup holderit. Naturlich.

Loppupamaukset. Happy Canada Day!