Uusi kämppis

Olen jo muutamana päivänä koneella ollessani huomannut, että ikkunalaudalla pitsiverhojen lomassa lymyilee epäilyttävä kahdeksanjalkainen kaveri. Se ei ole järin kookas – kiitos siitä – mutta hieman karmiva kuitenkin. Välillä otusta ei näy moneen päivään, mutta tänään kohtasimme jälleen. Tosiasiat on siis tunnustettava: minulla on uusi kämppis.

En ole ikinä välittänyt hyönteisistä. Leppäkertut menettelevät, sillä ne ovat jollain tavalla viattoman ja hyväntahtoisen oloisia… Kukapa nyt ei pitäisi sympaattisesta, kirvoilla herkuttelevasta, puolipallonmuotoisesta pistepirkosta?

Perhosetkin menettelivät siihen asti, kunnes kuulin uudesta verenimijälajikkeesta, joka oli tekemässä tuloaan Suomen kesään pari vuotta sitten. Kylmännihkeät puistatukset kulkevat selkäpiitäni pitkin, kun ajattelen tuota julmaa ja verenhimoista saalistajaa, kyynelyökköstä. En ole koskaan luonnossa lajin edustajaan törmännyt, mutta mielikuvissani otus muistuttaa jättiläisitikan ja Nosferatun välimuotoa: sen kelmeä kärsä tunkeutuu pahaa-aavistamattoman perhostutkijan peukaloon ja yökkönen alkaa ryystää ahnaaseen kitaansa elämän nestettä kalpenevan luonnontieteilijän suonista… En ikinä enää katso heinähiipijää tai suruvaippaa samoin silmin.

Sudenkorennoista en pidä, sillä ne tulevat kohti kuin taisteluhelikopterit. Korvissa alkaa välittömästi soida Wagnerin Ride of the Valkyries… ja juuri kun luulet, että ne ovat kykenemättömiä kunnioittamaan korkeampia elämänmuotoja, tapahtuu taitava väistöliike ja jäät hölmön näköisenä huitomaan keskelle pöheikköä. Kärpäsistä, paarmoista ja itikoista on turha mennä sen syvempiin analyyseihin, sillä jokainen suomalaista kesämökkimatkailua tunteva tietää miksi niitä kuuluu inhota.

Ja ne hämähäkit. Ne ovat hyönteisten lukuisasta joukosta kaikkein kammottavimpia. Olen ehkä katsonut liikaa hämähäkkejä demonisoivia elokuvia (mukaanlukien genren klassikon, kankean ysärikauhukomedian nimeltä Araknofobia) tai sitten yksinkertaisesti vain sosiaalistunut pienestä pitäen kollektiiviseen länsimaiseen hämispelkotraditioon. Oli miten oli, luulen, että joudun jossain vaiheessa mano-a-mano -tyyppiseen tahtojentaistelutilanteeseen uuden kämppikseni kanssa…

Mutta ei hätää, amigos, olen jo henkisesti valmistautunut: tuijotan spaideria kaikkiin sen kahdeksaan silmään ja sanon kylmän viileästi ”this penthouse aint big enough for both of us”. Toivon mukaan kämppis ymmärtää yskän ja muuttaa muualle.

(http://uutiset.msn.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Verenimij%C3%A4perhonen%20yleistyy%20Suomessa/1135227748870?ref=msn&frameFilterContent=true)

Koska kamerassani ei ole mahdollisuuksia makrokuvaukseen, tyydyn esittelemään kämppikseni sijasta tuon kammottavan pimeydessä vaanivan pedon, kyynelyökkösen.